Lastensuojelun opintojaksolla - kuten monilla muillakin koulutusohjelmamme opintojaksoilla - ollaan paljon lasten ja perheiden maailmassa. Lasten turvallisuudesta ja kehityksestä puhuttaessa ollaan aina herkillä ja vastuullisilla alueilla, saati sitten töissä tai vanhempana. Lastensuojeluopinnoissa ollaan erityisen rankkojen aiheiden kanssa tekemisissä, ja kurssilla oppimamme asiat varmasti jättävät jälkensä. Onhan maailma iso ja vaarallinen paikka, se ei liene mitään uutta, mutta lastensuojeluilmoitusten, sijoitettujen, huostaanotettujen määrät ovat hurjan suuria ja yllättävät varmasti kaikki.
Nämä asiat voivat kolahtaa kovaa kelle tahansa, eikä mitenkään vähiten minulle, nuorelle naiselle, joka tietää ettei voi koskaan saada biologisia lapsia. Olen miettinyt adoptioasioita leikilläni jo ollessani itse vielä lapsi. 16-vuotiaasta asti olen joutunut elämään adoptiohaaveiden, -pelkojen, sijaisperhesuunnitelmien kanssa, vaikka ne eivät olleet mitenkään ajankohtaisia tuolloin, eivätkä ole vieläkään. Moni pari käy lapsettomuusprosessia läpi vuosien yrittämisen jälkeen, kypsällä aikuisiällä. Oma tarinani on hyvin erilainen, sillä omaa lapsettomuuttani olen käsitellyt pääasiassa yksin, teini-iästä nuoreen aikuisuuteen, ja prosessihan ei ole varmasti ohi vielä kymmeniin vuosiin. Sijais- ja tukiperhetoiminta ovat upeita tapoja auttaa perheitä, rikastuttaa omaa arkea ja jopa saada kauan odotettu ja unelmoitu (lähes) oma perhe. Tällaiset artikkelit antavat toivoa omiin unelmiini, ja valavat uskoa, että maailmassa on vielä solidaarisuutta ja rakkautta, ihmisiä jotka antavat itsestään ja auttavat muita: Äidiksi toisten äitien lapsille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti